Huipputehiksen rata 29.1 oli
sama kuin haastajien edellisellä viikolla, josta Jaanakin jo kirjoitti. Siksi
ajattelin suunnata kirjoitukseni hieman eri suuntaan, nimittäin motivaatioon.
Minulla oli ollut pitkä päivä
koulussa takana, kun tulin hallille, niinkuin aina. No, nyt tuntui erillaiselta
kuin koskaan ennen. Normaalisti hihkun intoa päästä treenaamaan Sashan kanssa
huippukouluttajalla, vaikka olisin miten väsynyt, mutta ei nyt. Jotenkin tuntui
siltä että olisin halunnut tehdä ihan mitä tahansa muuta, paitsi treenata. Edes
treenata mun pennun kanssa. Minua nolotti minun ajatukset ihan suunnattomasti
alusta asti. Minä en treenaa ja kisaa hyvien tulosten haussa, vaan juuri siksi
että sekä minä että koirani rakastavat tätä lajia. Ei ole mitään parempaa kuin
tuntea sen flown kun ohjaus toimii ja koira kulkee kuin unelma. Miten minä voin
lähteä radalle tällä fiiliksellä ilman että Sasha huomaa sen? Miten voin olla
niin epäreilu että mielummin menisin treeneihin Yayan kanssa tai lähtisin
kotiin?
Ekalla kierroksella lähdin
radalle puunmaku suussa. Sashan kaarrokset venyivät, minä sanoin että ei voi
mitään, paska koira, ennen se kyllä kääntyi, mutta nyt se on vanha ja ilkeä.
Keinulla Sami pyysi minua ottamaan etäisyyttä. Minä sanoin etten voi. Sami
kysyi miksi ja minä vastasin, että koiralla on keinuongelma, se pelästyi juuri
ennen karsintoja keinua ja karsinnoissa otti pari kieltoa siitä. Ei voi mitään.
Sami katsoi minua kysyvästi ja sanoi vain: ”eikö karsinnoista ole jo yli puoli
vuotta aikaa?” Minä lähdin posket punaisina tauolle.
Tauolla mietin omaa
asennettani. Miten olen päässyt tähän tilanteeseen? Miksi koira, jota olen
ylistänyt monta vuotta on yhtäkkiä huono,
kakkoskoirani? Totta, Yaya on nopea koira ja monella tavalla
estevarmempi kuin Sasha, mutta ainoa syy miksi minulla on Yaya, on Sasha (Yaya
on siis Sashan lapsenlapsi). Ja enhän
minäkään olisi voinut pärjätä näin hyvin Yayalla jollen olisi oppinut aivan
kaiken agilitystä kantapään kautta Sashan kanssa. Sitäpaitsi Sasha ei ole
huono. Sillä on hyviä puolia ja ne huonot puolet mitä sillä tällä hetkellä on,
miksi minä en tee mitään niiden parantamiseksi?
Tiesin olevani valinnan
edessä. Joko jatkan Sashan kanssa tosissani, tai sitten laitan sen eläkkeelle.
Ei ole reilua treenata ja kisata koiran kanssa jollei siihen ole uskoa. Sasha
on elämänsä kunnossa ja sen vauhti on kasvanut huimasti viime vuoden aikana.
Sen nollaprosentti on paljon yli 50% ja sillä on ollut paikka ensivuoden
arvokisoihin jo kesästä asti. Olisin typerä jos jättäisin tämän tähän. Meillä
on vielä paljon annettavaa, ja jokainen treeni, jokainen kisa Sashan kanssa
opettaa minua tulevaisuuden kannalta. Sitäpaitsi Sashan kanssa tekeminen on
hauskaa. Se tekee aina kaikkensa ja se rakastaa agilityä!
Menin tauon jälkeen radalle
aivan eri asenteella. Kotiin tultuani ilmoitin Sashan ekoihin kisoihin siiten
syksyn. Seuraavana päivänä menin halille ja palasin käännösten alkuopetukseen
mitä ei olla koskaan Sashan kanssa tehty. Ja se toimi. Heti. Aloitin myös
keinun vahvistamista.
Joskus tälläisiäkin treenejä
tulee. Missä työstät omaa pääkoppaasi paljon enemmän kuin mitään muuta. Joskus
pitää muistuttaa itseänsä siitä miksi tätä lajia tehdään ja ennenkaikkea siitä
että oma koira on maailman paras.
Nyt minulla alkaa uusi
aikakausi agilityssä. Yaya on tullut kisaikään ja aloittanut kisaamisen. Meillä
on kolme kisaa takana ja olemme yhtä luvaa vailla kolmosluokkalaisia. Kohta
olen siinä pisteessä mistä olen unelmoinut pitkään. Saan kisata Sashan ja sen
jälkeläisen kanssa samoilla radoilla. Kiitos Sasha kaikesta, toivottavasti
meillä on monta aktiivista vuotta edessämme. Olet paras!
T. Laura ja Sasha
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti